Olen kuullut erään poliittisen puolueen edustajan todenneen, että kyllä suomalainen jo intuitiivisesti tunnistaa kuka kadulla vastaantuleva on suomalainen.
Onko suomalaisuuteen katsominen tosissaan näin mustavalkoista?
Mikäli maailma olisi näin mustavalkoisesti rakennettu esimerkiksi minä, kahden kulttuurin kasvatti, en kuuluisi (todennäköisesti) mihinkään.
Minulta on lukuisia kertoja tuntemattomat ihmiset kysyneet mistä olen kotoisin ja kauanko olen asunut Suomessa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä useammin olen saanut osakseni palautetta siitä, miten edustan onnistunutta kotouttamispolitiikkaa: osaanhan kommunikoida molemmilla kotimaisilla kielillä ja minulla on hyvä positio työelämässä. Kotouttaminen voi siis onnistua ja ihminen voi kotoutua täydellisesti suomalaiseen yhteiskuntaan. Minä olen siitä hyvä esimerkki – vai olenko?
Turkkilaisen minusta tekee ulkonäköni ja nimeni mutta suomalaisen minusta tekee se, kuka minä olen.
Toisinaan oikaisen väärinymmärryksiä ja kerron, että itseasiassa minä en ole kotoutuja, sillä äitini on suomalainen ja isäni on turkkilainen. Olen syntynyt Vaasassa ja elänyt koko elämäni Suomessa. Suomi on äidinkieleni enkä edes osannut turkin kieltä ennen kuin aloitin itsenäisen opiskelun aikuisiällä.
Toisinaan taas minuun iskee voimattomuus. Sopeudun ihmisten olettamuksiin ja ennakkoluuloihin.
Minut nähdään ja koetaan ulkomaalaisena omassa kotimaassani.
Suomalaisuus on monimuotoistunut.
Familia ry:n arvioiden mukaan noin joka kahdeksannessa suomalaisessa lapsiperheessä toinen vanhemmista on Suomessa syntynyt ja toinen maahan muualta muuttanut. Kun toinen vanhemmista on valtaväestöä ja toinen on maahanmuuttajataustainen, elää lapsi kahden kulttuurin ja lähes poikkeuksetta kahden kielen välillä.
Kahden kulttuurin kasvateilla saattaa nimi, ulkonäkö tai kielirikkaus vaikuttaa siihen, että sosiaalinen ympäristö voi tehdä oletuksen henkilön kuulumisesta tiettyihin väestöryhmiin, joihin henkilö ei välttämättä alkuunkaan kuulu tai joihin hän ei identifioi itseään.
Sosiaalinen ympäristö siis pahimmillaan edistää suomalaislasten, -nuorten ja -aikuisten syrjäytymistä vahvistamalla kuulumattomuuden tunnetta suomalaisessa yhteiskunnassa.
Myös hallinnollisilla rakenteilla on väliä minuuden kokemuksessa.
Vallitsevat rakenteet eivät ole edistämässä myönteisen minäkäsityksen ja yhdenvertaista suomalaisuuden tunnetta kahden kulttuurin kasvateille. Suomessa voi valita ainoastaan yhden kielen viralliseksi äidinkieleksi huolimatta siitä, että lapsi omaksuisikin kotona kaksi kieltä yhdenvertaisesti. Tutkimukset painottavatkin sitä, että monikielisissä perheissä on tärkeää, että molemmat vanhemmat puhuisivat omalla äidinkielellään lapselle. Kunpa Suomessa siis voisikin valita esimerkiksi viranomaisasiointeja varten yhden ”asiointikielen” mutta äidinkieleksi voisikin nimetä useamman kuin yhden kielen.
Myös vahvasti kaksikielisellä alueella asuvana ja itsekin suomenruotsalaisen kanssa lasta kaksikieliseksi kasvattavana toivoisin, että kaksi- ja monikielisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen mahdollistettaisiin yhteiskunnassamme.
On aika tunnistaa suomalaiset, jotka voivat olla monikielisiä ja monietnisiä, mutta yhtä kaikki ovat he suomalaisia.
Emine Ehrström (YTM)
Vaasan kaupunginvaltuutettu
Lisätietoa:
Tilastotietoa monikielisistä perheistä:
https://www.stat.fi/til/perh/2018/02/perh_2018_02_2020-01-31_kat_002_fi.html
https://www.stat.fi/til/perh/2018/02/perh_2018_02_2020-01-31_tau_004_fi.html
Familia ry – Johtava kahden kulttuurin perheiden asiantuntija ja edunvalvoja http://www.familiary.fi/