Korona-kriisi on pysäyttänyt Suomen lähes kokonaan. Miljoona suomalaista tekee jo etätöitä kotonaan, mutta samalla kymmeniätuhansia ihmisiä on lomautettu tai irtisanottu ja sadoillatuhansilla uhka leijuu ilmassa. Useat yrittäjät ovat hätää kärsimässä ja tulot ovat byrokratian takia nollassa. Moni pelkää konkurssin olevan edessä.
Samaan aikaan kriisin eturintamassa työskentelee hoitajia päiväkodeissa, vanhustenpalveluissa ja tietenkin sairaaloissa. Kriisinkin keskellä opettajat tekevät parhaansa, että koululaiset ja opiskelijat saavat mahdollisimman tasokasta opetusta myös etänä. Kuntien virkamiehet tekevät pitkää päivää auttaakseen eri elämäntilanteessa olevia ihmisiä saamaan tietoa ja löytääkseen parhaat tavat auttaa jokaista.
Suurta huolta herättää etenkin usean ihmisen toimeentulo. Monet joutuvat varmasti ensimmäistä kertaa elämässään Suomen tukiviidakkoon, joka ei todellakaan ole helppo. Moni tulee varmasti yllättymään myös tukien pienuudesta. Onneksi työttömyyden omavastuu ajat on toistaiseksi poistettu ja myös tulonsa menettäneet yrittäjät pääsevät työttömyysturvan piiriin eikä heitä jätetä tyhjän päälle.
Kriisi luo uhan yhteiskunnan ja kansalaisten ylle, mutta myös opettaa asioista. Kriisin keskellä huomataan millainen merkitys sillä usein parjatullakin julkisella sektorilla on ja kuinka tärkeää työtä niillä pienipalkkaisilla naisvaltaisilla aloilla tehdään. Ehkä kriisin jälkeen puheet ylisuuresta turhasta julkisesta sektorista vähenevät.
Voisiko myös olla, että emme tämän jälkeen enää puhu isoilla sosiaalituilla helposti elävistä ihmisistä vaan ymmärrämme laajemmin, kuinka nykyinen systeemi toimii. Byrokratia, joka jopa lamauttaa on suuri este ihmisten jaloilleen nostamisessa. Ehkä useampi tämän kriisin jälkeen ymmärtää, että sosiaalitukien varassa eläminen ei ole mitään helppoa elämää, eikä sellaista elämää omasta halusta eletä. Voisiko kriisi aukaista paremmin myös keskustelun perustulosta. Kriisi selkeästi osoittaa, että se on mahdollisuus eikä uhka.
Ennen kaikkea meidän tulee kriisin jälkeen pitää huoli, että emme tee samoja virheitä kuin 90-luvulla vaan ymmärrämme hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareiden tärkeyden. Kriisistä pitää nousta sosiaalisesti ja ekologisesti kestävästi. Yhtään sukupolvea emme voi menettää 90-luvun laman tavoin.
Arvostusta ja ymmärrystä jokaista ihmistä, heidän töitään ja tilannettaan kohtaan, sitä me tarvitsemme kriisin jälkeen entistäkin enemmän.
Tuomas Ojajärvi puheenjohtaja, Vaasan vaalipiirin Vihreät
Topi Kanerva on Närpiössä asuva sähköautoileva perheenisä ja ohjelmistosuunnittelija.
Nyt kun jälleen uusi kriisi on päällä, monet meistä, myös kovimmatkin markkinatalouden kannattajat, ovat joutuneet avaamaan silmänsä maailman muutokselle. Jos me ymmärrämme ja hyväksymme sen, että nykyinen jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen perustuva yhteiskunta on tullut tiensä päähän, voimme siirtyä seuraavaan vaiheeseen.
Se ei välttämättä ole mitenkään dramaattisesti erilainen kuin nykyvaihe, kuten ei 1900-luvun teollistuminenkaan poikennut 1800-luvun globalisaatioyhteiskunnan pelisäännöistä. Monet instituutiot tulevat varmasti säilymään. Yhteiskunnan ja rahan suhdetta pitää toki tarkastella uudelleen.
Tähän mennessä olemme eläneet velaksi sekä rahallisessa että kestävyysmielessä. Pankkijärjestelmämme perustuu uuden rahan luomiseen velaksi. Tällaisessa järjestelmässä jatkuva kasvu on ollut ykkösasia. Voimme tietysti spekuloida, että jatkuvan kasvun ideologiaa ei tarvitse hylätä, jos siirrymme “vihreään” kasvuun. Joidenkin asiantuntijoiden mielestä sellaista kasvun ja ympäristön kestävyyden indikaattorien irtikytkentää ei valitettavasti ole vielä tapahtunut ja on vaikea ennustaa, voiko tapahtuakaan.
Nyt uudenlaisen, nopean kriisin aikana näemme jo selvästi, miten eri logiikalla jatkuvan kasvun markkinatalous ja planeetan kestokyky ovat toimineet. Esimerkkinä tästä on EU-alueella lennetyt “aavelennot”, joissa ei ollut yhtään matkustajaa mukana. Lentämättä jättäminen olisi aiheuttanut slotin menetyksen ja se olisi tullut lentoyhtiöille vielä kalliimmaksi kuin tyhjän koneen polttoaineet. Toinen esimerkki on mainosteollisuuden luomat keinotekoiset tarpeet, joita kuluttaja sitten tyydyttää ostamalla turhakkeita halvalla. BKT kuitenkin kasvaa, koska raha liikkuu. Ympäristön kantokyvyn kannalta tällainen talouslogiikka on järjetön.
Merkkejäkin uudenlaisesta talousjärjestelmästä on jo ilmassa. Nuoret ovat Greta Thunbergin esimerkillä vaatineet oikeutta tuleville sukupolville. Tämä huomattiin myös The Economistin pääkirjoituksessa. Siinä ruodittiin sitä, miten nykyinen talousjärjestelmä ei ole onnistunut lisäämään ihmisten onnellisuutta ja yhteiskuntien resilienssiä.
Nyt kun ilmasto- ja ekokriisin päälle rynnisti terveyskriisi, nämä pidempiaikaiset ja vakavammat kriisit ovat päässeet unohtumaan. Keskustelussa vilisee, kuinka kalliiksi talouden ja palveluiden seisahtuminen kuukaudeksi tai kahdeksi maksaa, mutta kaikilta on unohtunut, että parin vuosikymmenen kuluttua ilmastokriisin kustannukset ovat satakertaiset.
On selvää, että taloutta on elvytettävä. Tässä EKP:lla on suuri rooli. Ekologista jälleenrakennusta voidaan tukea tekemällä isoja infrastruktuurihankintoja valtioiden piikkiin. EU:n rakenne tekee toki tästä vaikeampaa kuin USA:ssa, mutta poikkeusoloissa on pakko luopua normioloihin tarkoitetuista vakaussopimuksista. Suomessa olisi täysin mahdollista ja taloudellisesti järkevää korvata turvevoimaloita tuuli- ja aurinkopuistoilla. Polttolaitosten lämmöntuotanto voidaan korvata isoilla lämpöpumppulaitoksilla Norjan ja Ruotsin malliin. Sen sijaan auringonlaskun alojen tukeminen olisi pitkän päälle haitallista: se keinotekoisesti hidastaa siirtymää tulevaisuuden toimialoihin.
Perinteisesti poliitikoilta on puuttunut sekä pelisilmää että kanttia tarttua talouspoliittisiin työkaluihin sillä tavoin, että se hyödyttäisi yhteiskuntaa kokonaisuutena eikä pelkästään omistavaa luokkaa ja suuryrityksiä. Nyt kun olemme monien vakavien kriisien kynnyksellä, tilanteen korjaamiseen avautuu uudet mahdollisuudet.
Henna Salo on seurakuntapastori, uskonnonopettaja sekä E-P:n Vihreiden puheenjohtaja
Olen ollut tämän kevään lukion opettajan sijaisena filosofiassa, elämänkatsomustiedossa, psykologiassa ja uskonnossa. Olemme pohtineet lukiolaisten kanssa tänä keväänä uskonnon lukion kursseilla muun muassa sitä, mikä on arkista ja mikä on pyhää. Pyhä on jotain, mikä on ihmisille erittäin tärkeää. Pyhä erotetaan arkisesta ja sitä halutaan suojella säännöin ja normein.
Aiheesta tuli myös viime viikon ylioppilaskirjoituksissa kysymys. Siinä piti analysoida tutkimusta siitä, mikä on suomalaisille pyhää. Ihmisten vastauksissa korostuivat katsomuksesta riippumatta aika arkiset asiat: yksilönvapaus, läheiset ihmiset, lapset, rakkaus, terveys, auttaminen, kotimaa, turvallisuus, taide ja kulttuuri sekä turvallisuus. Voisi siis sanoa: arkinen on pyhää kaikille ihmisille.
Viime viikolla arkeamme horjutettiin. Jouduimme eroon monista edelläolevista, pyhistä asioista. Ehkä vasta siinä vaiheessa, kun tavallinen arki tahtomatta ja odottamatta keskeytyy, huomaamme, miten tärkeää se meille on. Yksilötasolla tämä voi tapahtua yhteiskunnassamme oman tai läheisen äkillisen sairastumisen tai työttömyyden kohdatessa. Nyt erona on se, että koko maailman arki pysähtyi.
Tällä hetkellä arki on pysäytetty siksi, että se voisi mahdollisimman monella palautua ennalleen pandemian laannuttua. Olemme erossa rakkaistamme ja vapauttamme rajoitetaan hetkellisesti siksi, että suojelemme pitemmällä aikavälillä tavallista arkea, mahdollistamme sen säilymisen ja paluun. Säännöt ja normit ovat olemassa siksi, että halutaan suojella pyhää: arkea.
Ajattelen, että pohjimmiltaan kaikki poliittinen työ pyrkii samaan: mahdollisimman hyvän arjen turvaamiseen mahdollisimman monelle yhteiskuntamme jäsenelle. Puolueet ja kokoukset ovat olemassa samasta syystä kuin normit ja säännöt. Haluamme suojella pyhää: arkea. Kunnan ja valtion tärkeimmät toiminnot huolehtivat lasten hyvinvoinnista ja koulutuksesta, terveydestä ja turvallisuudesta sekä yksilönvapaudesta ja kulttuurista. Juuri niistä kaikille ihmisille tärkeistä asioista.
Hallinto, virkamiehet ja poliittiset päättäjät joutuvat myös poikkeustilanteessa koville ja suureen vastuuseen. Monissa yhteiskunnan kantavissa rakenteissa on jouduttu toteuttamaan isoja muutoksia lyhyessä aikataulussa. Se työ on enimmäkseen näkymätöntä. Jos siinä tapahtuu virheitä, ne kyllä huomataan. Paineet ovat siis suuret.
Toivottavasti nyt kriisin aikana myös politiikassa tulee näkyväksi se, mikä on todella tärkeää. Se, että tehdään yhteistyöllä töitä yhteisten asioiden ja sen tavallisen arjen hyväksi. Otetaan vastuuta toisistamme. Se kantaa pidemmälle kuin poliittisten irtopisteiden ja näyttävien irtiottojen tavoittelu.
Toivottavasti myös ymmärrämme paremmin nyt, miltä lähimmäisestä tuntuu, kun se oma arki pysähtyy sen yllättävän tilanteen vuoksi. Kun tämä yhteinen kriisi on ohi, toivottavasti kokemuksemme kannustaa meitä yhä paremmin huolehtimaan siitä, että kaikille kansalaisille saataisiin kaikkina aikoina taattua mahdollisimman hyvä arki. Yhteiskunnan yhteistyö ja turvaverkot pelastavat paitsi silloin, kun kriisi on kaikille yhteinen, niin myös silloin, kun se osuu vain joidenkin yksilöiden kohdalle.
Sillä kaikkina aikoina, ei vain pandemian aikana, kaikkien hyvä arki on meidän yhteinen asiamme. Yhden pahoinvointi vaikuttaa muihinkin ympärillä. Se on sinunkin asiasi, kun naapurisi seinä palaa. Korona-virus on siitä konkreettinen osoitus. Jos ei sairastuneesta huolehdita, epidemia leviää. Samallalailla, jos ei lapsen koulumenestyksestä huolehdita tarpeeksi varhain, se johtaa yhä pahempiin ongelmiin. Tai ihan maailman tasolla: jos ei luonnosta huolehdita, se johtaa yhä pahempiin ongelmiin.
Yhdessä luomme sellaisia sääntöjä ja normeja, lakeja ja rakenteita, joilla suojelemme ihmiskunnan tavallista arkea.
Kirjoittaja Marko Koivuniemi on Jalasjärveläistynyt koskenkorvalaanen kolmen lapsen isä, tietohallintopäällikkö. Uskonnoton juhlapuhuja ja liian monesta asiasta kiinnostunut elämänkoululainen.
Samoihin aikoihin 1980-luvun alkupuolella kun pieni arkeologi-Marko sukelteli Koskenkorvan ”Kokoonmontun” syvyyksissä tai kaivauksillaan löysi koiraeläimen leukaluun ilmestyi myös ”Ihme ja kumma”-lastenlaulu, josta on elämän ohjenuoraksi vielä 43-vuotiaallekin Markolle. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.
Ja myös isompaakin.
Luonto ja sen monimuotoisuus on kiehtonut minua aina ja yritän tuon uteliaisuuden ja ihmettelyn välittää myös omille lapsilleni. Apua on onneksi paljon saatavilla, vaikkapa luonnon itsensä lisäksi kirjasto, Avara Luonto -ohjelmat ja Jalasjärven luontoyhdistys Luhurikka.
Yhdessä lapsieni kanssa näemme mieluusti hieman vaivaa saadaksemme sisälle eksyneet hämähäkit purkkiin pihalle toimitettavaksi samalla ihmetellen hienoa luontokappaletta sen sijaan että tylysti liiskaisimme tunkeilijan. Sadesään jälkeen asfaltille eksyneen kastemadon luikertelu kämmenellä on aina yhtä kiehtovaa ja elämän kunnioittamisen kannalta opettavaista päästää kiemurtelija turvaan pehmoisempaan maaperään.
Luonnon monimuotoisuus tarjoaa jatkuvaa ihmettelyn aihetta, mutta nykyään entistä enemmän myös jatkuvaa huolta. Ihmiskunta levittäytyy tehokkaasti ja luonnon tehtäväksi jää väistyä, kuihtua ja usein vain kuolla pois lukuunottamatta sitä osaa jota voidaan käyttää hyväksi. Vaikka juuri nyt elämme aikoja, joissa luonto muistuttaa vahvuudestaan, niin usein luonto on se heikompi osapuoli, joka tarvitsee tukemme.
Heikompien puolustaminen on minulle tärkeää – valitettavasti aina ei niin ole ollut. Silmälasipäinen ja tukeva poika oli helppo kohde koulukiusaamiselle mutta tein sen raukkamaisimman ratkaisun ja siirryin itse kiusaajaksi käyttäen sanavalmiuttani ilkeyksiin. Lunastin paikkani porukassa halpamaisella tavalla. Olenkin kahdelta kiusaamaltani ihmiseltä pyytänyt anteeksi – se on vaikea paikka vuosien jälkeenkin koska se voidaan nähdä vain omantuntonsa valkopesuna. Sitäkin se varmaan on. Mutta halusin silti ilmaista että en ole unohtanut ja että tiedän tehneeni väärin.
Vihreyskin usein nähdään – tai ennen kaikkea halutaan nähdä – viherpesuna. Temppuna, jolla kolkuttava omatunto vaiennetaan mutta ei sen enempää. Nämä mielipiteet tulevat usein tahoilta joille on hyvin vierasta ajatella luontoarvoja muuten kuin rahan ja materiaalisen hyödyn kautta. Itselleni vihreys on inhimillisyyttä ja huolenpitoa, vastuunkantoa myös yhteisestä maapallostamme.
Ilmastonmuutos ja saasteet eivät rajamuodollisuuksista välitä ja esimerkiksi sukupuuttoon kuollut kiinanjokidelfiini on menetys koko maailmalla eikä vain Kiinalle. Liekki joka 20 miljoonaa vuotta maapallolla paloi on ihmisen toimien vuoksi sammunut iäksi. Suomenkin puhdas ja kaunis luonto on suojelemisen arvoinen – ikimetsien ja soiden suojelun lisäksi esimerkkinä voisi mainita vesikon joka on meiltä jo hävinnyt ja mahdollista toiveita paluusta estää tehokkaasti tarhoilta karannut vieraslaji minkki.
Poliittinen ilmapiiri on viime vuosikymmeninä muuttunut. Puoluekartalle on noussut uusia tulokkaita – toiset jäädäkseen ja toiset hetken kuluttua kadotakseen unholaan. Vihreät ovat kehittyneet yhden asian liikkeestä yleispuolueeksi, jolla on tarjota arvomaailmansa mukaista politiikkaa koko Suomelle.
Vieläkin on paljon kuntia, joissa kuntavaaleissa ei ole ikinä ollut yhtään vihreää ehdokasta. Jonkun on siis näytettävä tietä ja uskallettava. Vuonna 2012 pidetyissä itsenäisen Jalasjärven kunnan viimeisissä kuntavaaleissa olin ainoana ehdokkaana. Tulevassa emäpitäjässä Kurikassa ei ehdokkaita ollut lainkaan. Viitisen vuotta paikkakunnalla tuolloin asuneena äänipottini oli ilman kampanjointia 15 kappaletta. Ei mikään äänivyöry, mutta kuitenkin osoitus että Vihreät ovat olemassa ja kuntavaalikartalla.
Vuonna 2016 Jalasjärvi liitettiin Kurikkaan ja vuonna 2017 oli uusien kuntavaalien aika: ehdokaslistalle saatiin tuolloin jo 7 nimeä ja edustettuina Kurikan kaikki kolme keskusta: kanta-Kurikka, Jalasjärvi ja Jurva. Äänimäärällä 505 saatiin kertaheitolla läpi 2 edustajaa. Ihmiset uskalsivat katsoa ennakkoluulojen läpi ihmistä – antaen hänelle aikaa kertoa mitä vihreys hänelle on ja mitä se hänelle tarkoittaa. Miten vihreiden arvot ja maaseudun arvot ovat pitkälti yhtä: puhdas luonto ja puhdas ruoka lähellä tuotettuna.
Nyt on seuraavan edistysaskeleen aika. Vihreä lakeus -kampanja rohkaisee asettumaan ehdolle sielläkin missä ehdokkaita ei vihreillä ole aiemmin ollut. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Kuljetaan, hämmästellään ja kummastellaan yhdessä – Vihreä lakeus kaipaa meitä, jotka uskallamme ottaa ensimmäisen askeleen. Sen jälkeen kaikki on helpompaa.
Henna Rantasaari on Seinäjoella asuva kaupunginhallituksen jäsen, opettaja sekä äiti.Kaupunginvaltuustossa Rantasaari on toiminut vuodesta 2013.
Havainnollistavat kuvat väestökehityksestä ovat tulleet viime aikoina tutuiksi. Vähän näkökulmasta riippuen vaihtelevat kuvien sävyt ja värit, mutta perussanoma on sama: väki sekä maassa että maakunnassa vähenee ja lapsia syntyy koko ajan vähemmän.
Tämän päivän graafit nähtiin Ilkka-Pohjalaisessa (8.3.2020) koskien yläkouluja ja niiden katoa kunnista lasten vähenemisen myötä, eikä päätoimittajakaan maalaillut ruusuista tulevaisuutta hyvinvointiyhteiskunnasta samaisessa julkaisussa. Ongelma on valtakunnallinen, mutta ratkaisuja on etsittävä myös paikallisesti.
Tilastot kertovat, että useimmat muutot paikkakuntien välillä tehdään ennen 35 ikävuotta. Opiskelupaikoilla ja ensimmäisillä työpaikoilla on siksi valtavan suuri merkitys. Minne nuoret, ja heistä etenkin naiset, päättävät sijoittautua, sinne on todennäköisesti luvassa tulevaisuudessa myös lisää lapsia.
Tässä valossa meidän tulisi tarkastella kaikkia tekemiämme päätöksiä ja etenkin sitä työtä, jota vetovoiman eteen tehdään. Me teemme tällä hetkellä hurjasti töitä tavoittaaksemme yritykset ja näemme valtavasti vaivaa saadaksemme nelikaistaisia nopeita teitä. Tämä on tärkeää, mutta siinä rinnalla tulisi vähintään sama työmäärä käyttää myös nuorten naisten houkutteluun, jotta alueemme syntyvyys nousisi.
Kärjistäen tilanteesta kertoi kaiken parin viikon takainen someseinäni, joka täyttyi kuvista maakunnan miehistä, jotka olivat lobbaamasta ministeriössä maakunnan teistä. Tärkeä asia ja tärkeät miehet, mutta kovin mielelläni näkisin nämä samat miehet samalla voimalla muullakin asialla edistämässä alueen elinvoimaa. Ja heidän rinnallaan myös muutaman naisen.
Me Etelä-Pohjanmaalla olemme monessa asiassa kovin miehisiä. Vaasan vaalipiirissä kansanedustajat ovat pääosin miehiä. Etelä-Pohjanmaan liittoa johtavat miehet ja aika monen kunnan johtajatkin ovat miehiä. Miehiä, jotka tilastojen valossa harvoin jäävät kotiin lastensa kanssa, jotka harvoin pyöräilevät töihin ja jotka harvoin pohtivat päätöstensä sukupuolivaikutuksia. Ajattelen lämpimästi etelä-pohjalaisista miehistä ja uskon vahvasti, että myös he pystyvät halutessaan politiikallaan huomioimaan erilaiset ryhmät. Tulevaisuuden turvataksemme tarvitsemme kuitenkin entistä monimuotoisempaa politiikkaa ja etenkin monimuotoisempia päättäjiä, eri-ikäisiä naisia ja miehiä.
Seinäjoen kaupunginvaltuustossa naureskeltiin taannoin, kun puheissa vilahti feministinen lumenauraus. Itse tulin naurahteluista surulliseksi. Feministinen politiikka perustuu siihen, että arvioidaan päätösten vaikutukset ja pyritään siten luomaan kaikille tasa-arvoista ympäristöä. Feministisellä politiikalla ei haluta sortaa ketään, vaan tehdä näkyväksi se, miten päätöksemme vaikuttavat eri ryhmiin.
Myös Keskustaopiskelijoiden liittokokous vaati feminististä aluepolitiikkaa avuksi polarisoitumiseen. He näkevät nuoret aikuiset avainryhmänä, jonka avulla ratkaistaan kärjistynyt poliittinen ilmapiiri, alueiden elinvoima ja väestökehityksen tuomat haasteet. Meidän täytyykin niin kaupunkina kuin maakuntanakin osoittaa, että tärkeiden yritysten ja elinkeinoelämän vaatimusten rinnalla me huolehdimme myös muiden tärkeiden ryhmien eduista. Vain siten saamme ne tarvitsemamme nuoret pysymään ja pesiytymään, varmistamaan elinvoimainen Etelä-Pohjanmaa tulevaisuudessakin.
Marko Perälä on vaasalainen lähihoitaja, muusikko, kulttuurivaikuttaja sekä varavaltuutettu. Perälä toimii myös Vaasanseudun Vihreiden varapuheenjohtajana.
Syksyllä elämä järkkyi, kun kohtasin yhden elämäni pahimmista onnettomuuksista: asuntoni paloi. Palossa menetin kolme kissaa ja valtavasti tavaraa. Koti meni. Koko kerrostalo, 17 asuntoa, meni asuinkelvottomaksi.
Olen koko ikäni uskonut yhteiseen tekemiseen. Yhdessä saa enemmän aikaan ja on mukavampaa. Rakastan yhteisöllisyyttä. Siksi olen ison osan elämästäni ollut mukana erilaisissa yhdistyksissä, projekteissa tai bändeissä. Yhdessä saavuttaa enemmän. Miten tämä liittyy aiheeseen?
Autetaan toisiamme
Menetin siis erään torstai-illan aikana melkolailla ”kaiken”. Shokki vei melkein toimintakyvyttömäksi. Jouduin sumuun, joka oli kuin painajainen, paitsi liian todellinen. Nukuimme aluksi vaimon kanssa äitini luona. Shokissa, pelokkaina, ”kaiken” menettäneinä.
Torstaina silti tapahtui jotain, jota on vaikea kuvailla sanoin, mutta yritän.
Kun onnettomuuden laajuus alkoi valjeta, alkoivat toimia myös erilaiset järjestöt. Paikalla oli nopeasti SPR. Kaikki jotka halusivat, saivat apua. Sosiaalitoimesta oltiin nopeasti yhteydessä. Tiedotettiin mahdollisista asunnoista, joita olisi vapaana. Kerrottiin kriisiavusta, jolla voisi ostaa vaatteita ja muuta tarpeellista. Samaan aikaan kun talo oli vielä liekeissä, saimme jo apua.
Minulla ja vaimolla on laaja sosiaalinen verkosto. Koska olemme olleet niin monessa asiassa mukana, on tuttavia kertynyt. Minä seurasin sammutustöitä ja vaimoni oli sairaalassa. Hän sai sinne apua ystäviltämme illan aikana. Meidän molempien puhelimiin alkoi sataa avuntarjouksia, samoin sosiaalisen median kautta. Emme millään olisi pystyneet tekemään yksin oikein mitään. Ystävät alkoivat koordinoida apua. Se apu ei jäänyt vain meihin kahteen, vaan levisi laajemmalle.
Torstai-illasta ja yöstä alkaen ystävämme ja tuntemattomat ihmiset hengittivät puolestamme. He kantoivat meitä kun omat jalat ei kantaneet. He kuskasivat meitä, opastivat, toivat meille tarpeita kalsareista hammasharjoihin. Nämä ihmiset olivat demareita, vassareita, persuja, kokkareita, kepulaisia, RKP:läisiä, vihreitä ja nukkuvia. Ihmisiä. Saimme apua seurakunnalta, sosiaalitoimistosta, SPR:ltä, ystäviltä ja tuntemattomilta. Monet yritykset, joiden kanssa tiemme oli eri yhteyksissä ristennyt, auttoivat. Lista on hyvin pitkä.
Kuka tahansa voi yhtenä hetkenä olla tilanteessa, jossa auttajasta tulee autettava. Suomessa on paljon hienoja järjestöjä sekä instansseja, joista saa apua tarpeen tullen. Se tekee meidän maasta hienon. Me saamme nostettua ihmisen jaloilleen, kun maa pettää alta, ja voimme auttaa ihmistä saamaan elämän syrjästä uudelleen kiinni.
Meillä on kaikilla jotain, mikä yhdistää meitä. Me voimme olla politiikan linjauksissa eri mieltä. Silti saatamme fanittaa samaa bändiä tai meillä on yhteinen rakkaus elokuviin. Saatamme seurata samaa urheiluseuraa ja pidämme samasta ruoasta. Kun näemme toisiamme tekemisen parissa vaikka yhdistyksissä, näemme sen mikä meitä yhdistää. Se luo siteitä meidän välillemme ja yhdistymme jaetun kokemuksen kautta. Yhteistyössä on voimaa. Samalla opimme toisistamme jotain.
Itken ja huudan kuolleiden kissojeni vieressä. Palomiehet antavat minun olla siinä hetken ja hyvästellä rakkaat ystävät. Sitten he siirtävät minut syrjään, että en ole itse vaarassa. Talo edelleen palaa ja tuntuu, että mikään ei pysäytä liekkejä. Tästä hetkestä ei mene kauaa siihen, että meillä on asunto.
Sinne tuli selvinneen kissamme seuraksi kaksi kissanpentua. Meille järjestetään tukikonsertti. Meillä on sohva ja pyykinpesukone, tietokone ja astioita. Katto pään päällä ja sänky. Meidät nostettiin jaloillemme ja meidät kannettiin kohti elämää.
Alussa kirjoitin, että menetin ”kaiken”. Yritän mutkien kautta kertoa että sain enemmän. Kuten kirjoitin, olen aina uskonut yhdessä tekemiseen ja yhteisöllisyyteen. Näin nyt aitiopaikalta mitä se on.
Olen aina uskonut ihmisiin ja ihmisten hyvyyteen. Suomessa on aina elänyt ”suo, kuokka ja Jussi”- sekä ”kökällä rakennetaan naapurin torppa” -mentaliteetti.
Ja ne perkeleen verot. Maksan ne ihan mielelläni.
Yhdessä olemme enemmän. Kunnioitetaan toisiamme. Ollaan eri mieltä, mutta kuunnellaan toisiamme. Voimme aina oppia jotain siitä, miten muut ajattelee. Harvoin asiat on mustavalkoisia, niissä on harmaan eri sävyjä. Me ihmiset voimme tuoda värejä sinne harmauteen.
Laura Ala-Kokko on Vihreä Vaasan kaupunginhallituksen jäsen, Lakeuden Vihreiden Naisten puheenjohtaja sekä valtakunnallisen Vihreät Naiset ry:n 2. varapuheenjohtaja.
Kovin pitkään on jatkunut tehokkuuden ihannoinnin aikakausi. Tehokkuus ja omistautuminen työlle ovat hallinneet kärkipaikkoja arvostuksen ansaitsemisen asteikolla. Sitä olen itsekin arvostanut, ja sillä olen olettanut arvostusta saavani. Aina välillä joku on jossain kolumnissa muistuttanut, että otathan aikaa myös itsellesi. Muista levätä. Sankarin viitta on asetettu herkimmin sen olkapäille, joka tekee töitä loppuunpalamisen reunalla keikkuen, mutta on niin fiksu, että muistaa pitää itsestään huolta. Niin vahva, ettei sitten kuitenkaan romahda.
Etenkin nuorten naisten kohdalla ylikuormittumisen ja uupumisen on todettu olevan kasvava syy sairauspoissaoloille. Osin tämä saattaa johtua siitä, että jaksamisen ongelmista uskalletaan nykyisin puhua enemmän, mutta se ei selitä kaikkea. Meidän väsymme ei enää ole fyysistä, vaan henkistä, eivätkä lehtijuttujen hyvää tarkoittavat ohjeet ole auttaneet kääntämään sairauspoissaolojen määrää laskuun.
Huono omatunto asioista on ainakin minulle suurin väsymyksen syy. Tämä blogiteksti on lähes kuukauden myöhässä, ja koen siitä huonoa omaatuntoa. En muista aina maksaa laskujani ajoissa, ja koen siitä huonoa omaatuntoa. Koko elämäni olen hokenut itselleni, että rutiinien täyttämä elämä on pahin mahdollinen kohtalo, mutta nyt ihanimmalta vaihtoehdolta tuntuu olla töissä jollekin muulle kahdeksasta neljään, jättää työt töihin, tulla kotiin, tehdä ruokaa, katsoa teeveetä hetken ja mennä nukkumaan. Koen huonoa omaatuntoa, kun en jaksaisikaan tavata ystäviä tai kehittää itseäni uuden harrastuksen parissa. Kunnollinen ihminenhän muistaisi myös pitää kunnostaan huolta ja syödä terveellisesti, sillä se auttaa jaksamaan. On huono omatunto, kun en käynytkään lenkillä ja söin taas pakastepitsan lounaaksi. Sosiaalisessa mediassa muut kuntoilevat ja tekevät terveellistä ruokaa siisteissä ja tyylikkäissä asunnoissaan.
Haluan ottaa aikaa asioille, joista nautin. Ihan tosissani haluan edistää terveyttäni ja nauttia siitä. Juuri niin käsketään tekemään, ettei ylikuormittuisi. Mutta siitähän tulee huono omatunto, kun valitsee jonkun mukavan asian tylsän velvollisuuden sijaan! Siinä sitä sitten on nauttivininaan leffaillasta, kun mielessä kalvaa että se blogitekstikin piti kirjoittaa.
Vaikka työelämä on muuttunut radikaalisti viimeisten vuosikymmenten aikana, normi on yhä työn suorittaminen noin kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, työpaikalla. 2020-luvulla on jo aika alkaa tosissaan purkaa tuota normia. Yhä harvemman työ on sellaista, joka automaattisesti jää työpaikalle työpäivän jälkeen. Ajatustyöläinen tekee tahtomattaan töitä myös sen rennon leffaillan aikana, ja se kuormittaa.
Asiaa on tähän saakka ratkottu lähinnä kehottamalla meitä yksilöitä miettimään, miten voisimme itse ehkäistä uupumistamme. Varmasti kaikista näistä keinoista on jotain apua jollekulle. Päätös ja vastuu on kuitenkin jätetty yksilölle, vaikka selvästi kyseessä on koko yhteiskuntaamme vaikuttava ongelma.
Meidän tulee vihdoin yhteiskuntana uskaltaa etsiä ihan tosissamme syytä sille, miksi ihmiset uupuvat. Sen jälkeen meidän tulee uskaltaa tehdä tarvittavat toimenpiteet. Meidän on uskallettava luopua ajatuksesta, että työpaikalla vietettyjen tuntien määrä mittaa työn tehokkuutta tai vastaa todellisten työn tekemiseen käytettyjen tuntien määrää. Kun työn luonne on sellainen, että se väistämättä seuraa tekijäänsä kotiin, eikö olisi aivan oikeutettua vähentää virallisten työtuntien määrää?
Kauan on jo hoettu mantraa siitä, että hyvinvoiva työntekijä on tehokas työntekijä. Siirrytään nyt puheista tekoihin.
Mikko Jokipii on Vaasan Vaalipiirin Vihreiden toiminnanjohtaja, kurikkalainen kaupunginhallituksen jäsen sekä kirkkovaltuutettu
Tiistaina Suomessa äänestettiin. Tiesitkö sitä? Ellet tiennyt, lukeudut suureen enemmistöön. Tiistaina Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon valtuustot ja papit äänestivät kirkolliskokousvaaleissa sekä hiippakuntavaltuuston vaaleissa, ja tulos julkistettiin keskiviikkona: kirkolliskokoukseen valittiin jälleen 64 maallikkoedustajaa ja 32 pappisedustajaa.
Papit valitsivat kirkolliskokouksen pappisedustajat lääninrovastin johtamassa kokouksessa. Maallikkoedustajien vaalissa äänioikeutettuja olivat kirkkovaltuustojen, seurakuntaneuvostojen ja yhteisten kirkkovaltuustojen maallikkojäsenet – tämän vuoksi vaali ei juuri koskaan saavuta suurta huomiota. Kovin moni suomalainen ei kuulu kirkkovaltuustoon tai seurakuntaneuvostoon, tai satu olemaan pappi.
Mutta tällä vaalilla oli merkitystä.
Mennään vaalin tulokseen tuota pikaa, avaan ensin teille omia taustojani.
Liityin takaisin kirkkoon pari vuotta sitten, kun alkoi ärsyttää. Ärsytti, kun kuulin miten maakunnassa ja kotimaassa kohdeltiin esimerkiksi homoseksuaaleja seurakunnissa. Ärsytti, kun kuulin kivikautisia puheita naispappeutta vastaan, ja puhetta eheytysterapiasta ja muusta mukatieteestä. Totesin että ainut tapa muuttaa asioita on olla muuttamassa niitä itse. Saavutimme kaksi paikkaa poliittisesti sitoutumattomalla Tahdon Kirkossa -listalla Kurikassa.
Tähän väliin toivon synninpäästöä: en ole ollut paras kirkkovaltuutettu Kurikassa. Olisin voinut tehdä paljon enemmän seurakunnan eteen, olla enemmän läsnä. Olen ollut rivijäsen joka ei ole juurikaan ottanut kantaa, asioihin joista ymmärrän paljon vähemmän kuin kokeneimmat kollegani. Mielestäni Kurikan seurakunnassa työskentelee hyviä pappeja, kanttoreita ja se myös on hyvin johdettu seurakunta.
Tiistaina pääsin kirkkovaltuutettuna antamaan ääneni Avara Kirkko -listalle, joka edustaa niitä arvoja joita itsekin edustan: kaiken ytimessä on kaikille avoin kirkko, vailla seksuaalivähemmistöjen tai naispappien syrjintää.
Keskiviikkona maa järkkyi. Kautta maan peräti 21 paikkaa pappislistalta menivät henkilöille jotka edustavat yllämainittuja arvoja. 21/32. Maallikkolistalla ainakin n. kolmannes myös edustaa näitä arvoja, ja tottakai paikkoja ottivat myös vanhoillisemmin ja konservatiivisemmin seurakunnan näkevää väkeä.
Tulos yllätti melkolailla kaikki. Varsinkin pappislista heilahti selkeästi kannattamaan avoimempaa ja hyväksyvämpää kirkkoa. Äänestys kertoi että juuri meidän seurakuntiemme keskeiset tekijät, niiden teologiset ja hengelliset asiantuntijat – papit – ovat ottamassa kaikkia mukaan. Aidosti.
Mitä tämä sitten tarkoittaa?
Tämä on viesti piispoille. Tämä on viesti siihen miten Raamattua tulkitaan, millaista ihmiskäsitystä kirkossa rakennetaan ja millaisia nimityksiä kirkko tekee.
Heli Hämäläinen on ammatillinen opettaja Alajärveltä. Hän oli Vihreänä eduskuntavaaliehdokkaana kevään 2019 vaaleissa.
Viime viikolla somen uutisvirrassa eteeni tuli liikuttava kuva puun rungosta, jonka edessä kuvitteelliset puun kädet pitivät pahvikylttiä, jossa luki englanniksi: ”Tuotan joka päivä happea neljälle ihmiselle, enkö olisi säästämisen arvoinen.”
Lapseni näkivät kuvan ja tuumasivat ykskantaan, ettei yhtään puuta saisi kaataa ja he olivat ilman muuta säästämässä kylttiä pidelleen puun. Tämä on totta, puut ja niistä muodostuvat metsät ovat meille valtavan tärkeitä. Niiden muodostamat monimutkaiset ekosysteemit vaikuttavat sekä suoraan että välillisesti ihmisten hyvinvointiin. Jo kymmenen minuutin metsässä kävelyn on todettu alentavan verenpainetta ja laskevan stressihormonien määrää. Lisäksi on se puiden ja muun kasvillisuuden tuottama jokapäiväinen happemme.
Metsiemme tila on heikentynyt maailmanlaajuisesti hälyttävän nopeasti. Vaikka ilmaston lämpenemisen seurauksena puut kasvavat esimerkiksi Suomen metsäalueilla nopeammin, ei se riitä kompensoimaan niitä tuhoja, joita lämpeneminen äärimmäisine sääilmiöineen saa aikaa. Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa ovat metsät kuivuneet käytännössä pystyyn. Laajat havumetsäalueet ovat kuivuneet ja kuolleet kuivien vuosien seuratessa toisiaan. Etelä-Amerikassa ja Australiassa laajat metsäpalot ovat vähentäneet metsäpinta-alaa kiihtyvään tahtiin. Suomessa ja muuallakin pohjoisilla alueilla on havaittu lisääntyneitä metsätuhoja, joko tuholaisten tai tautien lisääntymisen seurauksena. Aavikoituminen kiihtyy myös Afrikassa varsinkin Saharan eteläpuolisissa maissa. Sadekaudet myöhästelevät ja toisaalta kun taivaalliset hanat avautuvat, aiheutuu tulvia, jotka vievät pahimmassa tapauksessa maaperän kasvukerroksen mukanaan.
Mika Anttonen, Suomen suurin bensiinikauppias, St1 -omistaja piti Autoliiton 100-vuotisjuhlassa palopuheen siitä, miten ”nykyisiin käyttöliittymiin” eli polttomoottoriautoihin tuotetaan edelleen polttoaineita, eikä loppua tarvitse olla näkyvissä. Hänen mielestään sähköautot ovat epäeettisiä, koska kobolttia kaivamaan käytetään lapsityövoimaa esimerkiksi Kongossa. Hän oli myös valmis rahoittamaan metsittämishankkeita Afrikassa sekä satsaamaan hiilidioksidin talteenottoon ilmakehästä, johon on jo tekniikka olemassa ja energia tuotettaisiin uusiutuvilla energiantuotantotavoilla. Hän puhui siitä, että hiili pitää saada kiertämään, eli kun polttomoottorit päästävät hiilidioksidia ilmakehään, se tulee sitoa ilmakehästä pois uudelleen polttoaineeseen. Tämä olisikin ideaali tilanne.
Mahdottomaksi tilanteen kuitenkin tekee se, että olemme päästäneet hiilidioksidia ilmakehään liikaa jo 100 vuoden ajan. Tällä hetkellä maailmassa ei riitä energiaa ja tekniikkaa siihen, että hiilidioksidia saataisiin poistettua ilmakehästä enemmän kuin sitä sinne päästetään. Tämän Mika Anttonen todisti itse seuraavassa lauseessaan, kun kertoi uusiutuviin, vähäpäästöisiin tai päästöttömiin tekniikoihin investoitavan rahamäärän. Se on auttamatta liian pieni ilmastopäästöjen tuotantoon nähden. Koska hiilidioksidia pitäisi todella saada vähennettyä, eli jos päästämme litran, pitäisi poistaa mielellään kaksi litraa, jotta se olisi järkevää. Myös metsittäminen on vaikeaa, jos puut kuolevat kuivina pystyyn, tai syttyvät palamaan.
Häiritsevää puheessa oli myös se, ettei koko aikana kuultu halaistua sanaa kulutuksen kohtuullistamisesta tai öljyteollisuuden haitallisuudesta ympäristölle. Ei edes sivulauseessa mainittu sitä määrää kaivos- ja betoniteollisuuden tuotteita, joita nämä energiantuotantolaitokset ja tuhannet tuuli- ja aurinkovoimalaitokset tarvitsevat raaka-aineikseen. Ja missä tällä hetkellä näitä uusiutuvan energiantuotannon välineitä eniten valmistetaan, on tietenkin Kiina, tuo eniten ilmastopäästöjä tuottava maa maailmassa.
Siitä seikasta emme pääse mihinkään, että tehokkain ilmakehästä hiilidioksidia poistava ”laite” on elävä hyvässä kasvussa oleva puu. Sille ei löydy haastajaa. Energiantuotannossa syntyy aina ympäristövaikutuksia ja päästöjä. Vaikka energiaa tuotettaisiin näennäisesti uusiutuvasti, päästöjä syntyy silti. Tuulivoimaloihin tarvitaan paljon komposiittimuovia, joka on käytännössä mahdotonta kierrättää. Kaikkiin voimalaitoksiin tarvitaan vahvat betoniperustukset, mutta betonin valmistaminen itsessään tuottaa valtavan määrän hiilidioksidia. Sen lisäksi, että maaperä on poissa puiden kasvualustan määrästä, se valetaan ikuisiksi ajoiksi betonin sisään, jolloin paikalla ei koskaan kasva puita. Tai jos rakennetaan vesivoimalaitos, valetaan kalojen ja muiden vesieliöiden elinympäristö betoniin, ja pahimmassa tapauksessa hävitetään lajeja sukupuuton partaalle.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Niin kuin Mika Anttonen sanoi puheessaan energiateollisuus ei ole 1,5 asteen tahdissa. Ja vaikuttaa siltä, ettei osa maailman maistakaan näe kokonaiskuvaa, miten päästöjä voisi vähentää kohtuullisesti ja nopeasti. Yksi keskeinen asia olisi kulutuksen kohtuullistaminen ja väestönkasvun hillitseminen. Tasaisemmin jakautuvat tulot mahdollistaisivat ihmisten kohtuullisen elintason. On laskettu, että maailmassa tuotetulla ruualla ruokkisi jopa yhdeksän miljardia ihmistä. Lisäksi esimerkiksi biokaasu tulisi ottaa käyttöön laajemmassa mittakaavassa liikenteen polttoaineena. Myös jätteistä ja teollisuuden sivuvirtamateriaaleista tehty polttoaine tulee ottaa käyttöön laajemmin. Näitä tekniikoita tulee ehdottomasti kehittää jatkossakin eteenpäin.Asiat eivät ole yhden valtion päätettävissä, mutta voimme vaikuttaa tekemällä yhteistyötä ja auttamalla toisia. Jokainen voi mielessään miettiä, miten elää, mikä riittää itselle, mikä on luonnonmukaista. Koska mitä luonnollisemmalla tavalla elää, sitä vähemmän tuottaa haitallisia ympäristövaikutuksia.
Kannattaisi myös alkaa varautua siihen, että ilmasto muuttuu ja että äärimmäisiä sääilmiöitä esiintyy jatkossa useammin kuin ennen. Kansat ovat liikkeellä, eikä niitä pysäytä mikään rajojen kiinni -julistus. Jo nyt osa Suomen alueista kärsii työvoimapulasta, kuten Järviseutu. Tarvitsemme toisiamme ja uusia idearikkaita ihmisiä. Toivon kaikille iloa elämään ja energiaa uusiin ideoihin!
Kirjoittaja Johanna Laakso on pitkäaikainen Keski-Pohjanmaan Vihreiden aktiivi, Kokkolan veden johtokunnan jäsen, työttömyyden asiantuntija, työvalmentaja.
Olin työttömänä tällä kertaa vähän yli kaksi vuotta, ja nyt joulukuun alusta sain osa-aikaisen työn. Työttömyysaika oli henkisesti todella raskasta ja taloudellisesti vielä pahempaa.
Kun aikaa kului, tuntui aina välillä että tässäkö tämä nyt oli, koko mun työura, kukaan ei enää koskaan huoli minua töihin vaikka eläkkeeseen on yli 20 vuotta aikaa. Kannattaako edes yrittää kun ei mihinkään tahdo päästä edes haastatteluun. Olenko tosiaan niin huono ihminen, tyhmä ja toistaitoinen, etten kenellekään kelpaa vaikka jossain on jopa työvoimapulaa ja edellisessä työpaikassa sain kehuja että olen hyvä työssäni?
Lähettelin hakemuksia 300 kilometrin säteellä, vaikka kotona on kaksi neljäsluokkalaista lasta, sekä raskasta vuorotyötä tekevä mies. Olin valmis muuttamaan työn perässä viikoiksi toiselle paikkakunnalle, siitähän saa verovähennyksiäkin nykyään ihan kivasti (jos jonnekin halpojen asumiskulujen paikkakunnalle pääsee töihin). Minulla on kuitenkin useampi ammattikin, ja kokemustakin jonkin verran – myös yrittäjyydestä -eli paljon annettavaa.
Mietin
hyvinkin vakavasti oman yrityksen perustamista, siitä kun on
kokemusta jo parinkymmenen vuoden takaa, useamman vuoden ajalta (ja
sen kokemuksen velkoja makselen vielä pankille 12 vuotta ja
ulosottoon tämän vuoden loppuun). Yrittäminen on usein suuri
riski, mutta kyllä siinä on paljon hyviäkin puolia.
Tein
omasta mielestäni kaikki asiat joita voi tehdä töitä saadakseen,
laitoin facebookiinkin postauksen että haen töitä, kyselin
kaikista paikoista joissa ajattelin että minua voitaisiin tarvita,
ja lähettelin myös avoimia hakemuksia, tosin niihin ei yleensä
vastattu mitään, että tietäisi edes että onko mennyt perille.
Lopulta muutaman kuukauden aktiivisuus Linkedinissä auttoi ja sain osa-aikaisen työn palkkatuen turvin.
Se
että lopulta saa työpaikan tuntuu todella… oudolta. Vaikka sitä
on odottanut ja toivonut, ja kuvitellut mielessään, sitten kun se
vihdoin on siinä, tuntuu ihan epätodelliselta. Ja kuten aina kun
menee uuteen työpaikkaan, ja pitää tottua uusiin töihin ja uusiin
ihmisiin, niin kyllähän se vähän jännittää.
Yleensä
ihmiselle työttömäksi jääminen on henkisesti kova paikka. Työn
ja varsinkin työyhteisön jättäminen on kuin avioero, mitä
pidempi työsuhde, sitä pahemmalta tuntuu siitä lähteä. Voi käydä
entisellä työpaikalla moikkaamassa entisiä työkavereita, ja niin
kivaa kun se onkin, niin aina tulee se ulkopuolisuuden fiilis, että
minä en enää kuulu joukkoon.
Työssäkäyvällä on tietty identiteetti sen mukaan mikä ammatti on, ja missä on töissä. Siitä identiteetistä joutuu työttömänä irrottautumaan aika paljon, ja se on aika kivuliastakin. Ja joutuu omaksumaan työttömän identiteetin. Sitä identiteettimuutosta työllisestä ”kunnon kansalaisesta” työttömäksi ”työnvieroksujaksi” ei auta yhtään se negatiivinen asenne joka nykyään huokuu tietyistä ihmisryhmistä ja ”piireistä”. Yhdessä yössä ahkerasta työntekijästä tuleekin sohvalla makaava luuseri.
Siitä huolimatta että työttömänä olet menettänyt vain työpaikan ja suurimman osan tuloistasi, mutta et juuri mitään menoistasi, et perhettä, sukulaisia, lapsia, harrastuksia, kotia jne. Elämä jatkuu samalla tavalla muuten, mutta et käy töissä, etkä saa palkkaa. Elämä muuttuu paljon, mutta ihmisenä sinä et muutu, hoidat kotityöt, lastenhoidon, vanhojen sukulaisten auttamisen ja harrastukset kuten töissäkäydessäkin. Elämään tulee paljon lisää asioita: taloudelliset vaikeudet, työn etsiminen ja niiden aiheuttama stressi.
Myös työttömän identiteetistä irrottautuminen kun pääsee taas töihin, ei käy kädenkäänteessä. Työttömänä ollessa on tottunut jatkuvaan torjutuksi tulemiseen ja pettymykseen, olemiseen b-luokan kansalaisena yhteiskunnan silmissä, viranomaisten valvottavana. Se oikeasti jättää haavan sieluun jonka paraneminen kestää jonkin aikaa.
Myös
taloudellisen tilanteen korjaaminen vie oman aikansa. Varsinkin jos
palkka on pieni. Työssäkäynti yleensä on kannattavaa
taloudellisesti, mutta siitä toki koituu jonkin verran kulujakin.
Työttömänä ollessa kasaantuu monia asioita joita olisi pitänyt
tehdä tai ostaa, mutta ei ole ollut varaa, ja kun pääsee töihin
pitää alkaa niitä hoitamaan kiireesti. Minulla esimerkkinä oli
auton korjaus ja kaksitehosilmälasien hankinta. Autoa tarvitsin
työmatkoihin, ja auto piti siis ennen töiden alkamista ottaa pois
seisonnasta ja korjauttaa. Samoin silmälasit joilla ei yli kahteen
vuoteen ole enää nähnyt kunnolla pientä pränttiä piti uusia
koska töissä on ihan hyödyllistä nähdä kunnolla. Muitakin
asioita toki on, mutta nuo oli ne kiireellisimmät ja pakollisimmat.
Minä
olen aina ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen ihminen, olen ollut
monenlaisessa yhdistyksessä mukana, ja myös politiikassa, ja silti,
jotenkin kun on töissä tuntee itsensä enemmän yhteiskunnan
jäseneksi kuin työttömänä ollessa. Miksi? Kuin työ olisi se
elämän tärkein asia, eikä vain keino ansaita voita leivän
päälle. Kuin työttömänä ihminen laitettaisiin muutenkin kuin
vain työelämästä sivuun, vaihtopenkille odottamaan vuoroaan,
hyllylle pölyttymään.
Hyvät kanssaihmiset. Kun ajattelette työttömiä, ajatelkaa heitä myötätunnolla, kuten ihmistä joka on kohdannut elämässään isoja vastoinkäymisiä, avioeron tai vakavan sairauden. Työttömyyskin on iso asia, eikä se juuri koskaan ole itseaiheutettu. Työttömyys ja köyhyys iskee joihinkin ihmisiin niin pahasti, että he menettävät siinä kaiken, myös terveyden, kotinsa ja jopa puolisonkin. Työttömyys voi pitkittyessään oikeasti olla hengenvaarallista. Olkaa armollisia työttömille, te voitte olla jonain päivänä samassa asemassa. Ylenmääräinen sääliminen on tarpeetonta, mutta älkää unohtako heidän ihmisarvoaan, oli heidän tarinansa minkälainen tahansa.
Ja työttömät: Olkaa armollisia itsellenne. Kenenkään ihmisen arvo ei tule hänen palkkatyöstään.
